Saksalaisilla on reilun pelaajan maine, mutta voitontahto menee hetkittäin liian pitkälle.
Runsas sata vuotta sitten Hapag-varustamo (Hamburg-Amerikanische Paketfahrt-Aktien-Gesellschaft) halusi rakentaa maailman suurimman laivan.
Imperator-nimitys tulee latinasta. Imperaattori oli Rooman tasavallassa eräs sotapäällikön arvonimi ja keisariaikana yksi Rooman keisarien arvonimistä. Siitä tuli keisarin synonyymi, jota hallitsijat ovat käyttäneet likimain nykypäiviin saakka.
Vähän ennen SS Imperatorin vesillelaskua englantilainen varustamo Cunard kuitenkin ilmoitti, että sen pian valmistuva RMS Aquitania olisi yhden jalan pitempi.
Saksalaisille tällainen maailmanjärjestys ei sopinut. Imperatoriin liitettiin keulakoriste, siipensä levittänyt pronssikotka, joka kurkotti kaulaansa juuri sen verran, että brittihöyry jäisi kakkoseksi. Koko pituudeksi tuli 280 metriä.
Merenkulun jumalat, jos sellaisia on, pitivät touhua epäreiluna. Imperator koki urallaan enemmän kuin kohtuullisesti epäonnea. Se sai muun muassa kaksi vähemmän mairittelevaa lempinimeä.
Myöhemmin vielä paljastui, että britit vedättivät naapureitaan. Aquitania ei ollut läheskään niin pitkä kuin he olivat kehuskelleet. Eikä keulakotkastakaan ollut pitkää iloa. Atlantin myrsky katkaisi kotkalta molemmat siivet jo vuonna 1914.
Ongelmia
Imperatorin epäonni alkoi jo ennen neitsytmatkaa. Matkalla ensimmäisiin merikokeisiin konehuoneessa syttyi tulipalo, eivätkä avustavat hinaajat yksin pystyneet pitämään jättiläistä kurssissa. Alus otti Elbellä pohjakosketuksen, ja kahdeksan miehistön jäsentä joutui sairaalaan.
Luovutustarkastuksessa turbiinit ylikuumenivat ja aluksen ohjattavuudessa oli ongelmia. Se passitettiin takaisin telakalle, mikä oli hieman noloa. Keisarin tutustumisristeily piti perua.
Neitsytmatkalle kuitenkin lähdettiin 10. kesäkuuta 1913. Alus suuntasi New Yorkiin, joka saatiinkin näkyviin yhdeksäntenä meripäivänä.
Luotsi raportoi, että alus vastasi ohjausliikkeisiin kallistelemalla voimakkaasti puolelta toiselle. Ensimmäiseltä Amerikan-reissulta alukseen tarttui sen ensimmäinen liikanimi: SS Limperator, nilkuttaja.
Amerikkalaiseen herjaan saksalaiset reagoivat paremmin kuin brittien vedätykseen.
Yläkerroksien marmoriset kylpykalusteet saivat mennä, salonkien raskaat kalustot vaihdettiin korituoleihin ja kaikista kolmesta komeasta savupiipusta leikattiin kolme metriä pois. Lopuksi aluksen pohjaan valettiin 2 000 tonnia betonia.
SS Imperator
Rakennusvuosi: 1913
Pituus: 276 m (ilman kotkaa)
Leveys: 29,96 m
Syväys: 10,72 m
Vetoisuus (GT): 52 226
Koneet: Neljä turbiinia AEG-Vulcan, yhteensä 63 000 hv; 46 vesiputkikattilaa Vulcan Yarrow
Matkanopeus: 23 solmua (43 km/h)
Huippunopeus: 24 solmua (44 km/h)
Rakentaja: AG Vulcan, Hampuri
Matkustajia: 4 234
Miehistö: 1 180
Höyrylaiva Halpahalli
Elokuussa 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota. Saksalaiset päättelivät, että jättiläislaiva olisi viholliselle aivan liian helppo saalis. Alus sai rapistua käyttämättömänä Hampurissa.
Sodan jälkeen Yhdysvallat otti voittajan oikeudella laivan käyttöönsä ja toi sillä 25 000 sotilasta ja siviiliä Brestistä New Yorkiin.
Näiden USS Imperator -nimellä tehtyjen kolmen matkan jälkeen se luovutettiin Cunard-varustamolle, joka oli jallittanut Hapagin rakennusvaiheen kotkafarssiin.
Cunard nimesi laivan kuningas Rikhard Leijonamielen vaimon mukaan Berengariaksi. Espanjatar oli maan ainoa kuningatar, joka ei koskaan käynyt Brittein saarilla. Uusi Berengaria sen sijaan vietti paljon aikaa telakoilla Southamptonissa ja Liverpoolissa muun muassa lukuisien tulipalojen vuoksi.
Cunardin hallussa Berengaria koki kuitenkin loistokautensa. Se oli varustamon lippulaiva vuoteen 1934.
Kieltolain aikana Berengariaa käytettiin muun muassa halpana kelluvana ravintolana aluevesien ja lakien ulkopuolella. Näiltä vuosilta periytyy epäonnisen aluksen toinen lisänimi SS Bargain-area.
Cunard-White Star päätti luopua huonokuntoisesta aluksesta vuonna 1938. Laiva ajoi omilla moottoreillaan Newcastleen purettavaksi, mutta taas tuli sota väliin. Miehet ja telakka tarvittiin muuhun, ja vanha nilkuttaja pääsi tiensä päähän vasta vuonna 1948.
Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 2/2013.