Keskiluokan elämäntapaa kannattelee varjoyhteiskunta. Tätä olen ajatellut, kun olen lukenut uutisia esimerkiksi marjanpoimijoiden epäinhimillisestä kohtelusta, intialaisten ja nepalilaisten ravintoloiden harjoittamasta kiristyksestä, kielitaidottomien siivoojien ahdingosta ja ruokalähettien huonosti kannattavasta pakkoyrittäjyydestä.
Uutisten määrä kertoo, ettei kyse ole vain yksittäistapauksista vaan jäävuoren huipusta. Kyse on systeemistä, joka mahdollistaa hyväksikäytön ja joka piilottaa sen kokijat. Ja joka tekee minun elämästäni miellyttävää.
En näe heitä juuri koskaan, mutta hyödyn heistä jatkuvasti. He ovat kuin historiallisen brittidraamasarjan palvelusväkeä, joka kokkaa kellarissa ja kantaa sitten annokset yläkertaan kartanon väen illallista varten. He menevät nukkumaan viimeisinä, siivottuaan toisten jäljet, ja heräävät ensimmäisinä. He pysyttelevät piilossa eivätkä ilmoita itsestään turhaan.
Esille tuleminen voisi asettaa heidät vaaraan. Ehkä muuta työmahdollisuutta ei ole, ehkä on lähetettävä rahaa perheelle jonnekin kauas, ehkä oleskelulupa on työnantajan varassa.
Kun minua väsyttää enkä jaksa laittaa ruokaa, näpyttelen tilauksen ruuankuljetussovelluksella ja jään odottamaan. Noin puolen tunnin kuluttua tuntemattoman kokin valmistama ruoka ilmestyy oveni taakse. Sillä aikaa kun nousen sohvalta ja tallustelen noutamaan sitä, kuriiri katoaa seuraavalle keikalleen. Minun ei tarvitse edes tervehtiä häntä.
Kaikissa ravintoloissa ei tietenkään harjoiteta ihmiskauppaa tai edes jätetä ylitöitä ja iltalisiä maksamatta, ja joillain ruokaläheteillä menee oikein kivasti.
