Jokaisen esikoiskirjailijan kohdalla sitä miettii, tuoko hän jotakin persoonallista uutta lajityyppinsä kaanoniin. Kestävä jälki voi myös jäädä, jos tekstistä ja kielestä löytyy jotain yksilöllisesti luovaa ja samalla jopa universaalisti samastuttavaa.
Esikoisromaanissaan Kanjoni (2021) Niko Hallikainen (s. 1989) sävähdytti ristiriidalla, joka syntyy teoksen rumanrajun, inhorealistisen ja kaoottisen todellisuuden ja hallitun, ilmaisustaan tietoisen ja runollisen kielen välisestä dialogista.
Osattomuus, kaipaus ja pakkomielteet kahden edellisen oireina ja lääkkeenä yhdistyvät kantaviksi teemoiksi helsinkiläisen kirjailijan ja esitysrunoilijan toisessakin romaanissa.
Siinä missä esikoisen nuori runoilija kärsii tyhjän paperin syndroomasta ja purkaa sisäistä kaaostaan jatkuvaan nettiseksiin, kakkosromaanin nimettömän minäkertojan kasvutarinaa voi seurata hänen TV-suosikkiensa ja Filmtown-valikoimansa kehityksestä.
Teokset voisivat olla toistensa käänteinen jatkumo, eli kakkosen poika kasvaa ykkösen mieheksi.
Tarinan alkaessa ensimmäisen luokan syksyllä aloittanut 7-vuotias poika asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa postinumeroalueella 00940, Itä-Helsingissä.
