Joki peilailee rantapetäjiä ja poutapilviä lähes tyynenä. Soutajaa lempivät loppukesän lämpö ja erämaan rikkumaton rauha.
Kukapa uskoisi, että veneemme kelluu katseenkantaman päässä suurvallasta, joka on sotajalalla.
Itärajan läheisyydestä kertovat vain valvontakamerat metsässä ja varoituskyltit joessa ja rannoilla. Seis! Stop!
Nyt ei kestä soudella miten sattuu. Muutama aironveto alavirtaan olisi valtionrajarikos.
Puolisen kilometriä alempana puomi ylittää joen. Sen takana näkyy niemi, joka pistää kapeana Suomeen päin.
Siitä alkaa Venäjä.
Välissä on vain kapea rajavyöhyke. Sinnekään ei ole menemistä ilman erillistä lupaa.
Ei edes inarilaisella Antti Peroniuksella, joka on vakituisia vieraita näillä vesillä.
Useita kertoja kesässä hän ajaa tänne Ivalosta, työntää tervanruskean puuveneensä Paatsjokeen ja alkaa pähkäillä uistinkalastajan ottivärejä.
– Ylävirran puolella kalat nappaavat parhaiten siniseen. Idästä tulevat suosivat punaista.
Vannoutuneena vapakalastajana Peronius tietää parempiakin kalapaikkoja kuin Paatsjoki.
Silti veri vetää tänne, Inarin itänurkalle Virtaniemeen.
– Johtuu varmaan historiasta, että tämä on loppumattoman kiehtova paikka.
