Silja Kejonen: Äiti ja sylikoira. Gummerus 2023.
Botnia-palkintoehdokkaan, oululaisen monitaiteilijan runokokoelman viiteteksti on selvä: Anton Tšehovin Nainen ja sylikoira (1899). Kun siinä koira on tie naisen ja miehen kiellettyyn suhteeseen, Silja Kejonen pysyttäytyy kolmiodraamassa äiti, tytär ja koira, jonka äidiksi nainen ryhtyy, kun jälkeläinen alkaa irrotella lankoja kaksoissidoksesta.
Tärkeätä on miehen, häiritsevän sukupuolen poissaolo. Puhuva minä voi rajata naiseutensa äitiyden mikrokulttuuriin, kuin elämässä ei muuta olisikaan.
Tytär siirtyy murrosiän vaiheeseen, jossa idylli alkaa säröillä. Tulee biletys ja muu poissaolo ilman että koko ajan on ilmoittauduttava: ”Kotiintuloaika välkkyy fosforinvihreässä TikTok-metsässä, hälyttää,/ puolivillaisia varoituksia,// joku nousee ikkunaan, valvoo sitä”.
Riippuvuus on nyt vanhemmassa, mikä on itseironian aihe. Äidin sisällysluettelot ovat huolenaiheita niin emosta vieroitetun pennun kuin tyttären varalta. Rajat ovat liikkuvia, etenkin eläimen inhimillistämisen suuntaan. Toiselle heitellään vinkuleluja, toiselle viikkorahoja ja viinikumeja.
Minä saa epäitsenäisen sylikoirankin ominaisuuksia. Hän takertuu Suosikista leikattuun kissaan ja 115:een Madonnan kuvaan huoneen kattoon asti. Myyteistä myyttisin on emoji, yksisarvinen ja nainen samassa ruumiissa.
