Pantiin parisen vuotta sitten aikuisten pesäpallojoukkue pystyyn, että päästään pelaamaan. Kaupungista löytyi aktiivinen kuntopesissarja, ja siellä nyt mätämme juoksuja. Joukkueesta on tullut tärkeä yhteisö, eikä siellä ole turhia menestyspaineita. Harjoittelemme, kun joudamme.
Aikuisille höntsääminen on helppoa: on puulaakisarjoja, kuntoturnauksia ja alempia divareita, joissa ei varsinaisesti unelmoida suurista sarjanousuista vaan pikemminkin liikunnan ilosta ja mukavasta yhdessäolosta.
Lapsilta ja nuorilta vastaava mahdollisuus kuitenkin herkästi puuttuu. Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistutkimuksen mukaan 58 prosenttia suomalaisista 9–15-vuotiaista harrastaa liikuntaa urheiluseurassa. 28 prosenttia on aiemmin harrastanut seurassa, mutta lopettanut. Yleisimmät lopettamispäätöksen syyt olivat, ettei harrastaminen ollut tarpeeksi innostavaa, lajiin oli kyllästytty tai ryhmässä ei ollut viihdytty.
Kun kaksi kolmasosaa nuorista harrastaa urheilua seuroissa, on niillä valtava vastuu siinä, millaisen mallin se lapsille liikunnasta ja urheilusta antaa. Monessa lasten ja nuorten seurassa meno on valtavan kunnianhimoista, lajivalintaa painostetaan tekemään aikaisin ja harjoitusmäärät ovat isoja. Se vie aikaa, tuo paineita ja maksaa vanhemmille.
Jos urheiluharrastusta tahtoo aloittaa myöhemmin kuin peruskoulun alimmilla luokilla, voi tie olla jo pystyssä ja muiden etumatka liian iso. Tarjolla saattaa olla vain kovimman taito- ja tavoitetason treeniryhmiä, joista pahimmillaan on potkittu herkässä teini-iässä olevia ulos siksi, etteivät nämä taitojensa puolesta mahdu joukkueeseen.
”Kun elämä tuntuu kaikilla osa-alueilla pyrkivän kohti laajempaa kilpailullisuutta, ja jopa ammattiin johtavia opiskeluvalintoja ajetaan tekemään yhä varhemmin, ei siihen yhtälöön tarvita enää kahdelle kolmasosalle nuorista huippu-urheiluun tähtäävää prässiä.”
