Kaivinkoneiden nykyinen kokokirjo yltää huonon lapiomiehen kanssa kisaavasta pikkutönkijästä 13 000 tonnia painaneeseen Big Muskieen. Jonkinlainen moottorikaivin on nykyään pienimmälläkin omakotitalotyömaalla. Vielä 1950-luvulla työttömyystöitä painottanut lainsäädäntö määräsi, kuinka paljon tietöissä sai käyttää konevoimaa.
Suomen ensimmäinen kaivinkone, höyrykäyttöinen amerikkalainen Bucyrus C 70, kuormasi pistokauhallaan soraa Seinäjoki–Kaskinen-rautatietyömaalla vuodesta 1912.
Junanvaunuun asennettua hirmua passasi 12 miestä. Lisäksi se tarvitsi kaksi käyttäjää sekä varsinaisen radan viereen oman sivuraiteen, jota rakennettiin ja purettiin käsipelissä työn edistyessä.
Tämä 70-tonninen konemalli ja sen 95-tonninen isosisko olivat pääosassa, kun Panaman kanavaa kauhottiin auki viime vuosisadan alussa. Kone palveli sodissa kärsinyttä Suomea vielä 1940-luvulla.
LUE MYÖS:
Rata- ja tietöitäkin varhemmin kaivinkonetta käytettiin kuitenkin vesirakentamisessa. Suomen ensimmäinen pistokauharuoppaaja, höyry-sellainen, tuli maahan Ruotsista jo vuonna 1897.
Ensimmäinen ”oikea” telakaivinkone Suomessa oli 1920-luvulla Saimaan kanavan työmaalla höyryn voimin pyörinyt saksalainen Menck & Hambrock.
Myöhässä, mutta vauhtia parantaen
Suomalaisen maansiirtotyön koneellistamista ovat leimanneet yhtäältä köyhän, maatalousvaltaisen ja sotien rasittaman kansakunnan rajalliset voimavarat, toisaalta nopea teknis-taloudellinen kehitys sekä yhteiskunnan rakennemuutos.
Vielä pitkään sotien jälkeenkin pääosa maantiestöstä oli hevosneuvojen liikennetarpeisiin rakennettua ja ylläpidettyä.
Pitkälle 1950-luvulle tienrakennus oli alisteista työttömyyden hoidolle. Jopa niin, että varsinkin tienrakennuksen koneellistamista oli lakiteitse rajoitettu, jotta voitiin tarjota lapiomiehille töitä. Myös valuuttapulasta kummunneet tuontirajoitukset haittasivat koneellistamista pitkään 50-luvulle saakka.
Tilanne muuttui oleellisesti, kun valtion rakennuttajaorganisaatiot ulkoistivat urakoitaan yksityisille yrityksille 1950-luvulta alkaen.
Vuodesta 1964 alkaen saadut kolme suurta Maailmanpankin lainaa liikenneinfran parantamiseen aiheuttivat toisen mullistuksen, koska niiden ehtoihin kuului säntillinen suunnittelutyö ja urakoiden kilpailutus.
Suomalaisen kaivinkonevalmistuksen alku pukkasi vaijerikoneiden aikakauden finaaliin. Mekaaninen käyttö oli vaihtumassa tehokkaampaan, huollon kannalta helpompaan ja käytettävyydeltään tarkempaan, kun hydrauliset koneet kolistelivat työmaille.
Tanskalaisavulla ruotsalaismallia
Talvisodassa vapaaehtoisina palvelleet tanskalaiset Aage Moustgaard ja Helgo Rördam hankkivat Rolac-yhtiölleen ruotsalaisen Åkermanin lisenssioikeudet. Valmistuksesta huolehti tamperelainen Lokomo vuodesta 1946 alkaen.
Laite oli alun perin amerikkalaisen Rapierin suunnittelema ja tekemä. Sen täkäläinen sovellutus kelpasi korkeintaan turpeen nostoon, ja Lokomo aloittikin pian oman kaivinkoneen suunnittelun. Tuloksena oli sarjakuvasankarin mukaan nimetty 16-tonninen vaijerikone, suosioon nousevan Teräsmies-sarjan ensiversio.
LUE MYÖS:
Sittemmin Åkerman-pohjaisia koneita valmistivat myös August Eklöf, Tampella ja Fiskars sekä Ahlström Oy.
Merkittävin tuotteista oli traktorin perävaunuun asennettu Pikku-Jussi, jonka Eklöf esitteli vuonna 1949. Se oli halpuudessaan riittävä kevyen pään maansiirtotöihin ja helppo liikutella. Sen osto mahdollisti myös valuuttasäännöstelyn muutoin hankaloittaman traktorihankinnan.
Mehumaijan kehityksen huippu
Samaan tarpeeseen mutta eri idealla paneutuivat temmesläinen Hannes Pehkonen ja ja liminkalainen kuorma-autoilija Hannes Lempinen vuonna 1953. Rauma Oy:n valmistukseensa ottama Temmes-kaivuri oli maataloustraktorin perään kiinnittyvä kompakti laite, jonka päämarkkinat olivat jälleenrakennustyömailla.
Temmes on myös sitä seuranneiden hydraulisten traktorikaivureiden, kuten 1954 päivänvalon nähneen kuuluisan Riuku-Vammaksen, kehityksen suunnannäyttäjä.
Hydrauliset ”mehumaijat” ovatkin saavuttaneet juuri Suomessa kehityksensä huipun, mutta tulleet 2000-luvulla ominaisuuksiltaan ja kokovalikoimaltaan kattavien tela- ja pyöräkaivinkoneiden pitkälti peittoamiksi. Tätä nykyä Suomessa ei ole traktorikaivureiden lisäksi kaivinkonevalmistusta.
Hydraulisen kaivinkoneen kehityksen avain löytyi tarvittavaa rasitusta kestävistä teräspunoksella vahvistetuista paineletkuista ja soveliaiden tiivistemateriaalien kehittämisestä.
Yhä monipuolisempi ja tarkempi hydrauliikka sekä sähkö- ja mikroprosessoriohjatut kaivutyön tehostustoiminnot syrjäyttivätkin telapuskukoneet työmailta lähes täysin 1980-luvulta alkaen.
Laahakoneet voimalatyömailla
Suomen jokien valjastaminen voimantuottoon tuotti suurimmat täällä nähdyt laahakauhakoneet. Vuonna 1948 Oulujoki Oy:lle tullut kävelevä kerrostalo Marion 7400 painoi yli 600 tonnia, mutta liikkui tästä huolimatta kahden ponttonisuksensa voimin. Työtä tehdessään se makasi leveän pohjansa varassa.
Näitä kuuden kuution eli puolen kuormurin lavallisen kokoisella kauhalla tonkivia sähkökäyttöisiä jättejä oli suurilla vesirakennuskohteilla Suomessa kolmin kappalein vielä 60-luvulla.
Pienempiä pitkällä ristikkopuomilla varustettuja ja hallintalaitteiltaan modernisoituja laahakauhakoneita näkee edelleenkin vesistötyömailla.
Lähteet:
Matti ja Mikko Hiittu: Hullujusseja ja pillareita. Maanrakennuskoneita Pohjolassa 1900–1980.
Tarmo Hyppönen: Vaijerikaivinkoneiden historia ja valmistus Suomessa. Kandidaatintyö Aalto-yliopistolle 2011.
Suomen Maarakentajien keskusliitto:
Väellä, voimalla ja taidolla. Suomen maa- ja vesirakentamisen historia.
Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 4/2015.