Kirjoittaja on oululainen kirjailija ja viestintäalan yrittäjä.
Kuva: Maiju Pohjanheimo
En ole enempää kunnallis- kuin valtionhallinnon asiantuntija, enkä etenkään ole asiantuntija hyvinvointialueiden kustannusrakenteita koskevissa asioissa. Silti joudun nyt kirjoittamaan hyvinvointialueiden toiminnasta ja rahoituksesta, koska asia nostaa toistuvasti muhkuraa otsaan.
Minulla on väkeviä kokemuksia suomalaisen terveyden- ja erityisesti sairaudenhoidon toiminnasta aina 1960-luvulta lopulta lähtien, siltä ajalta kun Kekkonen vielä piti perää.
Ensimmäisistä kontakteista omia muistikuvia ei juuri ole jäänyt, mutta taudinkuva oli vakava ja hoitokeinot sen mukaiset eli järeät. Niiden ansiosta säilyin hengissä, mutta keho otti sen verran osumaa, että sairaalat ovat tulleet tutuiksi melko säännöllisesti sen jälkeenkin.
Keskussairaaloiden vuodeosastoilla olen pötkötellyt Helsingissä, Hämeenlinnassa, Kuopiossa ja Oulussa.
Kaikkia kokemuksiani varhaislapsuudesta kypsään aikuisuuteen saakka on yhdistänyt helpotus, kun olen pääsyt sairaalaan ja luottamus, että ammattilaiset kyllä hoitavat minut kuntoon.
Viimeisen tällainen kokemukseni on vuodelta 2011. Sen jälkeen olen pysynyt enimmäkseen terveenä, mistä kiitos minua suuremmille voimille.
”En tiedä, olisivatko luottamus ja helpotus päällimmäiset tunteet, jos joutuisin Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen asiakkaaksi jonkin vakavan vaivan vuoksi vuonna 2024.”
En tiedä, olisivatko luottamus ja helpotus päällimmäiset tunteet, jos joutuisin Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen asiakkaaksi jonkin vakavan vaivan vuoksi vuonna 2024.
Niin huolestuttavia ovat uutiset budjettivajeista, hoitohenkilökunnan uupumisesta ja kaikenlaisista tietojärjestelmäsählingeistä, noin niin kuin listan alkupäästä poimittuna. Ehkä saisin hyvää hoitoa, ehkä en. En tiedä, enkä haluaisi joutua testaamaan.
Hyvinvointialueet perustettiin valtion ja kuntien väliin uudeksi hallintoportaaksi, jonka piti ratkaista monta ongelmaa. Ja nyt näyttää, että ne eivät selviä edes perustehtävistään, ainakaan ilman riuskaa lisärahoitusta. Tai miljardiluokan säästöjä, tai ehkä molempia.
On jopa harkittu, että hyvinvointialueille täytyy myöntää verotusoikeus.
Siis ihan oikeasti! Käsi ylös, jos joku yllättyi! Ensiksi perustettiin kolmas hallintoporras kahden edellisen väliin, toiseksi rakennettiin sille raskas ja kallis hallinto omine vaaleineen ja valtuustoineen, ja kolmanneksi huomattiin, että rahaa meneekin enemmän kuin ennen vanhaan.
”Kaik män, eikä piisantkaa”, saattaa valtionhallinnon arviointimenettelyn vetäjä todeta vuoden 2025 lopulla.
Kyllä nyt tarvittaisiin Kekkosta enemmän kuin koskaan. Ei varsinaisesti tekemään mitään, mutta kertomaan mitä tällaisista tunareista pitäisi ajatella. Itse en kehtaa sitä ääneen sanoa.
