Uskon, että jonain päivänä meidän perheemme hukkuu tavaran keskelle. Teen säännöllisesti poistoja vähintään kaksi kertaa vuodessa. Lajittelen tavaraa surutta kierrätykseen, kirppikseen ja roskikseen.
Aloitan hillitysti ja teen aluksi keräyskasoja, joita jaksan arviolta muutaman päivän, kunnes jossain vaiheessa menetän hermoni täysin ja sullon jätesäkkeihin suurin piirtein kaiken, mitä käsiini saan. Samalla, kun mätkin täysin primitiivisessä raivon tilassa tavaraa kasseihin, vihaan äitiäni, anoppiani, ystäviäni ja ennen kaikkea miestäni sekä lapsiani siitä, että he kantavat kaiken mahdollisen kotiimme.
Mieheni varsinkin on aivan toivoton. Vappuna hän palasi vapputorilta päässään järkyttävän kokoiset aurinkolasit, jotka tuttunsa oli sijoitellut mieheni päähän voitettuaan ne jostain saakelin krääsäarpajaisista. Kieltämättä kätevä tapa päästä eroon epätoivotusta tavarasta.
Mieheni varsinkin on aivan toivoton.
Oma lukunsa ovat myös messut, joista tarttuu aina kassillinen jotain epämääräistä heijastinta ja kynää mukaan. Messukassi seisoo eteisessämme kaksi viikkoa, jonka aikana lapset ovat löytäneet messukarkit, riidelleet niistä kuin nälkäiset Siperian sudet, ja minä olen kipannut kassin roskiin muina naisina.
Pahintahan tässä on se, että perheeni kiittämättömät jäsenet eivät ymmärrä, miten tärkeä roolini krääsän portinvartijana on. Säännöllisin väliajoin mieheni ottaa puheeksi kahvimyllyn, jota hän ei koskaan käyttänyt. Annoin sen surutta naapureillemme ja sanoin, että hän voi kaikin mokomin käydä jauhamassa kahvinsa siellä.
Lasten tavaroiden poistaminen on silkkaa piinaa. Saan säännöllisin väliajoin rytmihäiriöitä, kun pelkään väräjävällä äänellä tehtyä kysymystä, missä sijaitsee joku suosikkipehmolelu lapsuusvuosilta (niitä on lähemmäs 80. Mistä voin tietää, mikä on milloinkin suosikki!) tai joku kivi, joka onkin lapsen rakkain muisto viime kesältä.
Olen varma, että he tekevät sen tahallaan. Siis lapsethan ovat sellaisia, jotka vaistoavat, milloin joku on heikoilla ja iskevät siihen välittömästi. Joidenkin mielestä alle kouluikäiset eivät kykene korkeatasoiseen älykkääseen juonitteluun vanhempiaan vastaan, mutta he eivät ole kyllä tavanneet meidän lapsiamme.
Joku aika sitten tein taas suursiivouksen, ja koti näytti hetken ihanalta. Ongelma on ehkä vain se, että näiden hamstereiden keskellä se ei vain pysy sellaisena.
En tiedä, mikä olisi vaihtoehto. Konmarituksen perustaja Marie Kondōkin kuulemma luopui siisteyden tavoittelusta, kun sai lapsia. Se, jos mikä pistää miettimään.
Kirjoittaja on kulttuurialan ammattilainen, joka rakastaa minimalismia.
