Silloin en vielä tiennyt, että tämä maa kasvaa ylettömästi ilman lisälajikkeita, joten käsittämättömästä syystä halusin etelärinteeseen rusotuomipihlajoita. Varmaan olin nähnyt jossakin upeita kuvia niiden kukinnasta. Ja kun alan tahtoa, tahdon oikeasti.
Nykyisin tahtominen on jo kohtuullisempaa ja nujerrettavissakin ihan tahtomalla.
Vaatimattomalla hoidolla menestyvät taimet sinnittelivät ikimäntyjen katveessa ja ilahduttivat kauneudellaan. Keväällä ovat ensimmäisiä kukkijoita, kesällä marjoja tuskin ehtii huomata muusta kuin ahneiden lintujen pyrähtelystä puiden mittaan kasvaneissa pensaissa.
Lintujen herkut katoavat jo raakileina, kypsiä marjoja en ole nähnytkään.
Syksyllä upeanväristä lehdistöä ihailen kuistilla istuessani hartaasti ja ajan kanssa. Kannatti tahtoa, vaikka istuttamispuuhat olenkin laistanut.
Kuten siperianhernepensaan taimia saatuani yhtenä keväänä äitienpäivälahjaksi, anoin lisälahjaksi niiden istuttamisen. Olin niistäkin varmasti ääneen unelmoinut rinteen aidanteeksi kauniin kukinnan vuoksi.
Vuosikaudet niistä sain iloita, kunnes maankäytön tarpeiden muuttuminen syrjäytti ryteiköksi kasvaneen aidanteen. Muutama syrjäinen muisto keltakukkaisista pensaista on vielä jäljellä, niitä vain pitää käydä erikseen ihailemassa muun kasvuston takana.
Sadonkorjuuta katson nykyisin kuistilta osana talkoisiin kuuluvaa pomoporukkaa.
Vuosikymmenet samassa pihapiirissä muuttavat maisemaa. Pidän sitä osana historiaa ja elettyä elämää, jossa ei ole ollut aikaa eikä intoa kasvuston tehohoitamiseen.
Onneksi. Kuulun niihin, joiden mielestä pitää antaa kaikkien kukkien kukkia (ja puiden kasvaa). Näen luonnossa kauneutta jokaisena vuodenaikana ja vuorokauden aikana.
Kesällä kysyttiin, haluanko takapihalla rehottavan joutomaan nurmikon leikattavaksi juhannukseksi. Hetken mietin. Tietäen nuorempien kiireet ja sen ettei takapiha ole muiden silmissä, pyysin jättämään sen niittämisen syksyyn. Vedoten siihen, että haluan nähdä varjoliljojen kukinnan, joka onnistuu parhaiten runsaan kasvuston seassa.
Tiesin kysyjän olevan yhtä tyytyväinen kuin minäkin. Varjaliljojen kukinnan näin, enkä niiden kukkiessa muuta näekään. Koiranputket ja nokkoset kuuluvat lintujen elinympäristöön. Joutomaalla kasvavat kriikunapuutkin ihan omassa rauhassaan.
Nuoruuden innossa tein kriikunaviiniä monena syksynä. Sekin puuha jäi aikanaan suuritöisyytensä vuoksi. Ja ehkä siksikin, että tärkeämmät puuhat syrjäyttivät viinin valmistuksen.
Nykyisin puiksi kasvaneina kriikunapensaat tuottavat lähinnä ruokaa linnuille ja silmäniloa takapihan vaalijalle. Talvella ne loistavat lumen ja kuuran pitsittäminä. Toimivat myös suojana linnuille ruokintapaikalla. Pedot pysyvät loitolla. Näin kyllä tänä kesänä joutomaan takalaidalla ilveksen. Sattumalta keittiönikkunasta vilkaistessani.
Jotkut kehtasivat epäillä lajiketuntemustani. Ehkä oli joku iso koira? Kyllä nyt sentään ilveksen tunnen!
Pihaan aikanaan mystisesti ilmaantuneet kirsikkapuut, jotka lisääntyvät juurivesoista ihan itsestään ja kasvavat ilmeisesti otollisissa olosuhteissa. Niitä ei pakkanen tuhoa, eikä lumikuorma sorra. Lintujen kuljettamista siemenistä alkanutta puistoa linnut kyllä omivat joka vuosi.
Ihmisten on oltava tarkkana, jos aikovat päästä sadosta osingoille. Tänä kesänä se onnistui hyvin, kun huomattiin, että rusotuomipihlajissa kävi jo melkoinen sutina.
Kirsikanpoiminnan piti alkaa sukkelaan. Maasta käsin voi poimia vain osan. Lisäksi tarvitaan monenlaisia korokkeita ja tikkaita, kun puut eivät kestä kiipeilyä. Ja oli siinä puuhassa kuorma-auton lavakin apuna. Saivat nuoremmat kerättyä talkoissaan runsaasti hapankirsikoita.
Niiden hienon hapan maku on varsinainen makuasia. Pystyn kyllä niitä hiukan syömään, mutta ilmeeni varmaan kertoo tykkäämisen laadun. Tiedän niiden maun olevan joillekin jo pelkkänä sanan kuolaneritystä aiheuttava ilmiö.
Kirsikkapuistoon suhtaudun ihmeenä, jota ihailen sen kaikissa asuissa eri vuodenaikoina. Sadonkorjuuta katson nykyisin kuistilta osana talkoisiin kuuluvaa pomoporukkaa.
Kirjoittaja on kotiseudulleen syväjuurtunut runoilija Asikkalan Viitailasta.
