Vanttauskosken voimalaitoksen silta suljetaan pian korjauksen vuoksi. Se vaikuttaa monen elämään usean kuukauden ajan. Minulle se tarkoittaa muun muassa hankalampaa pääsyä joen toisella puolella olevalle mehtäputoukselle.
Putous on levähdys- ja luovuuspaikkani. Sula-aikaan olen käynyt siellä vähintään kerran viikossa. Kesäkuussa alkaa ylimenovaikeus. Kylän keskellä olevan sillan arvon ymmärtää entistä paremmin nyt, kun kulku suljetaan. Silta on yhteys monella tavoin.
Pappani käytti sanaa ylimenovaikeus kuvatessaan nuoruudestaan aikaa, kun hän oli menettänyt näkönsä ja toisen kätensä, ja hän opetteli hyväksymään nämä karut tosiasiat. Pappa oli yksi jatkosodan 215 sotasokeasta, ja yksikätinen.
Papan tarina on monelle tuttu hänen kertomanaan. Karjalan Kannas. Elettiin elokuuta 1943. Oli pappani, silloin 20-vuotiaan nuoren, vuoro lähteä suolle miinoittamaan linjojen välistä kenttää.
”Isä, isä! Isä!” Huuto kiiri hiljaisessa yössä. Pian suo täyttyi paukkeesta.
Toiseksi viimeinen miina oli ollut viallinen. Kun pappa päästi kätensä miinasta peittääkseen sen, ansa laukesi ja räjähdyspaine löi päin kasvoja. Kypärä lensi kadoksiin ja pappa lennähti useita metrejä ilmassa. Hän jäi suolle makaamaan ja huusi kaikin voimin isää.
Vihollinen kuuli huudon ja alkoi ampua. Joukkuetoverit etsivät suojaa. Toiset yrittivät painaa hanskaa papan suun eteen ja pyysivät: ”Älä Matti huuda, ne ampuu ja emme selviä tästä välimaastosta pois.”
”Hän jäi suolle makaamaan ja huusi kaikin voimin isää. Vihollinen kuuli huudon ja alkoi ampua.”
Lappajärven pojat huolehtivat papan pois suolta ja hänet vietiin ensisidontapaikalle aliupseerien sidottavaksi. Siellä pappa oli ajoittain tajuissaan ja kysyi:
”Miten minun on käynyt? Sanokaa, miten on käynyt.”
Hän sai vastaukseksi hiljaisuuden.
Tuosta elokuun yöstä alkoi papan pimeä.
Vaikea ajanjakso oli edessä. Sen yli oli mentävä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Minun ja papan ylimenovaikeuksia ei voi edes verrata. Mutta itse sana on käyttökelpoinen. Pappa on minulle esimerkki siitä, että hankaluuksien kohdatessa auttaa, jos voi ajatella, että jotain parempaa voi olla edessä.
Vene on konkreettinen väline joen ylittämiseen. Samalla vene kuvastaa ajatusta, että vaikeudet voidaan ylittää. Jossain on aina jokin toivo, mikä kuljettaa.
Ylimenovaikeudessa papan avuksi tuli tyttöystävä, Taimi, joka lupasi hänelle: ”Et ole kadottanut minua. Tahdon olla sinulle myös silmänä, jos vain voin ja kelpaan.”
Se lupaus kantoi kauas. Jossain vaiheessa minäkin synnyin suvun tarinaan. Nyt asun pohjoisella kylällä, voin miettiä vaikkapa siltasulkua, jokea ja elämää. Ja haaveilla veneestä.
Uuden Rovaniemen kolumnisti Anna Virtanen on luonnosta inspiroituva, lastentahtisesti elävä perheenäiti ja tarinoitsija Yläkemijoelta.
