Unten iloja vähentää suuri hukkaprosentti. Monet unissa saadut hienot oivallukset ja kokemukset eivät muistu aamulla mieleen. Jotain upeaa oli, mutta mitä? Pahus, en muista!
Unen unohtaminen toimii myös helpotuksena, kun painajainen muuttuu tyhjäksi. – Ihanaa! Se oli vain pahaa unta!
Uni voi olla pitkä, juonellinen elokuva. Ei pelkästään näky, vaan johdonmukainen, täysipainoinen tarina. – Oli hieno uni! Olisipa se ollut totta!
Unen muistaa, jos sattuu heräämään kesken kaiken tai pian sen jälkeen. Näin tapahtui minulle huhtikuussa.
Toimin psykiatrina perhetapaamisessa. Matalan pöydän ympärillä nojatuoleissa istuivat isä, äiti ja 12-vuotias poika. Pojan ongelmat olivat tapaamisen syy. Hän oli ollut tavallinen, kelpo poika, mutta alkanut käyttäytyä vaikeasti. Poika kieltäytyi menemästä kouluun ja muuta huolestuttavaa.
Koulukiusaamista oli setvitty tuloksetta. Pojan tavanneet psykiatrinen sairaanhoitaja ja psykologi eivät löytäneet ratkaisua. Oli minun vuoroni yrittää auttaa. Unessa vain. Pitkästä keskustelusta tähän mahtuu kalsea tiivistelmä.
Vanhemmat kuvailivat perheen tilannetta rauhallisesti ja luotettavasti. Joskus (harvoin) yhteistapaamiset ovat riitaisia, suorastaan myrskyisiä.
Poika, päähenkilö oli hiljainen, mutta ei kielteinen, pikemminkin arka. Hänet pitää saada avautumaan. Miten? Täytyy olla jotain, mitä hän ei pysty kertomaan. Mitä isompi este, sitä tärkeämpi asia.
Ihmisiin saa luottamuksellinen kontaktin, kun lähestyy heitä ihmisenä. Minä keskustelin perheen kanssa psykiatrina mutta myös omana itsenäni, johon kuuluu puhuminen tampereen kiälellä. Mää osaan sitä. Oon reenannu tamperetta yksvuatiaasta saakka.
Tampereen kielestä johtuen tai ties mistä syystä poika rupesi luottamaan minuun. Ponnistelunsa tuloksena hän sai sanotuksi vaikean lauseen:
– Minä en tykkää siskosta.
Riemastuin. Poika rohkaistui puhumaan totta. Aukesi säppi, joka on estänyt ongelmien käsittelyn. Se on meinaan niin, että isän ja äidin ja yleisen mielipiteen painostamana jokaisen kunnon veljen pitää rakastaa pientä sisartaan ylitse kaiken. Sisko on niin kiva ja nätti, rakas! Jos veli ei sellaista tunne, hän on kelvoton, vai kuinka?
– Onneksi olkoon, huudahdin ja melkein heräsin.
– Nyt me päästään asiaan.
– Siltä minustakin tuntuu, sanoi poika.
Hän oli tosi fiksu. Taisin sanoa?
Isä ja äiti istuivat hetken hiljaa häkeltyneinä. Se on ymmärrettävää. He olivat nopeaälyisiä ja päästyään yli yllätyksen he hoksasivat, että nyt aukeaa portti ratkaisujen ihanille niityille.
Oivalluksen voi nähdä ihmisten naamasta: Isä ja äiti eivät olleet tarkoittaneet pahaa, mutta sitä he saivat aikaan. Arvelin, että meidän seuraavissa tapaamisissa paljastuu heidän suosineen sisarta ihan poskettomasti. Ja tasapuolisuus toimii terapiana. Psykiatria on yksinkertainen erikoisala. Sitä hoitelee vaikka unissaan.
Kirjoittaja on hämeenkoskelainen yleislääketieteen ja psykiatrian erikoislääkäri.
