Vuonna 1907 syntynyt anoppini kastettiin Anna Katriinaksi, mutta nimi muuntui elämän saatossa melkoisesti. Kumpi noista kauniista nimistä aluksi mahtoi olla käytössä, sitä en tiedä. Siinä vaiheessa, kun tutustuin häneen, hän oli Katri ja pyysi itseään kutsuttavan Katri-mummuksi.
Aluksi se tuntui oudolta, vaikka hän oli jo mummuksi ehtinyt lastenlapsilleen. Pian opin Katri-mummuksi häntä sanomaan, ja se sopikin hänelle tosi hyvin, paremmin kuin anoppi, ja sain yhden mummun lisää.
Kun lapsemme olivat pieniä, heidän oli helppo ottaa käyttöön Katri-mummun kutsumanimi, joka jostakin syystä ajan myötä muuttui Kaisaksi. Ehkä naapureiden ja tuttavien ansiosta. Virkapostissa kuitenkin oli aina Katri.
Nykyisin on helppo vaihdella nimeään ihan mielensä mukaan, jos kasteessa tai nimiäisissä saatu ei tunnu mieluisalta. Vaihtointo saattaa laantua ja kariutua viranomaiselämässä hankaluuteen ja hintaakin sille kertyy; ajokortti, passi, kaikenlaiset kortit, joita nykyisin jokaisella on lompakko pullollaan.
En ihmettele vaihtohaluja, kun seuraan kirkollisten ilmoitusten listaa kastetuista. Kuka haluaa olla koko ikänsä Keiju, Mustikka, Unnukka tai joku vielä merkillisempi? Yhdessä pakinassa tapasin Hernemaissipaprikan, joka sai ratkeamaan nauruun.
Lempinimet sekoittavat asiaa lisää. Sukututkijat harovat hiuksiaan, jos sellaista tutkimusta tulevaisuudessa joku vielä harrastaa. Ehkä riittää, että äitinsä ja isänsä tietää. Nimet ovat kuitenkin aika pysyviä. Sukunimen vaihtumiset saavat hämmennystä ja uteliaisuutta aikaan.
Omaan nimeeni olen ollut tyytyväinen ehkä siksi, etten ole edes tajunnut kyseenalaistaa vanhempieni valintoja. Sopivan tavallinen ja sopiva ikimaalaiselle. Puuna puiden joukossa. Mutta kyllä kaksi olisi riittänyt, vaikka ymmärrän ensimmäisen lapsen nimirunsauden.
Kouluvuosina olin jo niin tasapuolisuuteen taipuvainen, että yritin antaa kolmannen ystävälleni, jolle oli keksitty vain yksi nimi. Ehdin jo pitää itseäni hyvin anteliaana. Olin suorastaan loukkaantunut ja pettynyt, kun lahjaani ei vastaanotettu. Ystävyys on kuitenkin säilynyt läpi elämän.
Muinoin, kun olimme menossa naimisiin, ei nimen suhteen ollut mitään vaihtoehtoja. Yhdistelmät ja oman alkuperäisen pitäminen ovat myöhempiä keksintöjä. Liittyy sukunimeenikin tarina. Lukioaikana oli historian opettajana niin suomalaisuuteen uponnut opettaja, että kerran kesken tunnin nosti minut ja Helin seisomaan. Ehdin jo ajatella, mitä pahaa olemme tehneet. ”Katsokaa nyt näitä, heillä ei ole edes suomenkielistä sukunimeä.”
Aikansa saivat ihmetellä, ja me syylliset olimme helpottuneita, kun ei sanktioita sentään jaettu. Olimme kuitenkin ensimmäisinä siitä porukasta vaihtamassa sukunimeä. Molemmat ihan umpisuomalaisiin nimiin. Emme kuitenkaan historian opettajan moitteiden vuoksi vaan umpirakastuneina molemmat. Ja niissä nimissä olemme pysyneet kumpikin.
Kirjoittaja on kotiseudulleen syväjuurtunut runoilija Asikkalan Viitailasta.
