Lentotukialukset olivat osoittaneet hyödyllisyytensä toisessa maailmansodassa, erityisesti Tyynenmeren rintamalla. Esimerkiksi Midwayn taistelussa vuonna 1942 Yhdysvaltojen ja Japanin laivastot ottivat merellä yhteen ainoastaan ilmavoimin.
Lentotukialukset olivat kuitenkin kalliita. Sodan jälkeen alettiin innokkaasti tutkia, voitaisiinko rakentaa lentokoneita, jotka pystyisivät nousemaan tavallisilta laivoilta, puolustamaan vaikkapa saattueita.
Eihän se onnistunut. Vasta brittien Hawker Harrierista tuli ensimmäinen sarjavalmisteinen hävittäjälentokone, joka kykeni nousemaan ja laskeutumaan pystysuoraan helikopterin tavoin.
Tositoimiin ensimmäistä kertaa vtol-koneet pääsivät vuoden 1982 Falklandin sodassa, jossa Sea Harrierit tuhosivat 22 argentiinalaista hävittäjää.
Mutta tätä ennenkään yritystä vtol-koneiden kehittämiseksi ei puuttunut.
Mallia natsien koneesta
Vuonna 1947 Yhdysvaltojen ilmavoimat ja laivasto alkoivat yhdessä kehittää vtol-lentokonetta. Hankkeen nimi oli Project Hummingbird.
Esikuvaksi otettiin natsi-Saksan suunnittelema Focke-Wulf Triebflügeljäger. Se oli radikaali konsepti vuodelta 1944, vastaus liittoutuneiden kiihtyville Saksan teollisuuskohteiden pommituksille.
Ajatuksena oli, että pystysuoraan nousevia Triebflügeljägereitä olisi sijoitettu sellaisten teollisuuskohteiden suojaksi, joiden lähellä ei ollut lentokenttää. Triebflügeljäger ei edennyt koskaan tuulitunnelikokeita pitemmälle.
Sai lempinimen hyppykeppi
Project Hummingbirdin tuloksena syntyi pyrstöllään seisova Convair XFY-1 Pogo. Siinä käytettiin kahta voimakasta Allisonin moottoria. Ne pyörittivät kahta vastakkaisiin suuntiin pyörivää Curtiss-Wrightin valmistamaa potkuria.
Siipiä oli neljä ja jokaisen alareunassa oli pyörä. Niissä oli iskunvaimentimet laskeutumista pehmentämään. Tästä kone sai lisänimen Pogo (suomeksi hyppykeppi).
Kun kone oli noussut, pilotin istuinta pystyi kääntämään niin, että lentäjä pystyi vaakalentoon asetuttuaan istumaan kohtuullisen mukavasti.
Aseistusta ei Convair Pogoon koskaan asennettu. Siihen oli kaavailtu neljää 20 mm tykkiä tai raketteja, jotka siihen maailman aikaan eivät laukaisun jälkeen enää ohjautuneet.
Ensimmäinen Convair XFY-1:n prototyyppi valmistui vuonna 1954 ja sitä testattiin San Diegon lentokentällä, joka silloin oli nimeltään Lindbergh Field. Kone toimi odotusten mukaan, joskaan ilmassa ei vielä käyty.
Seuraavat testit tehtiin Sunnyvalessa, niin ikään Kaliforniassa. Vaativaan tehtävään, eli selvittämään pystyykö XFY-1 todella lentämään, valittiin James “Skeets” Coleman, merijalkaväen entinen pilotti ja Convairin koelentäjä.
Ensimmäisessä vaiheessa koneeseen oli kiinnitetty köydet, joilla se pystyttiin vetämään suoraan, jos se oli kallistumassa.
Seuraavassa vaiheessa narut poistettiin ja Coleman teki koneella lyhyitä hyppyjä, leijui hetken ilmassa ja laskeutui maahan takaisin. Hypyt onnistuivat ja tästä rohkaistuneena Coleman käänsi koneensa marraskuussa 1954 ensimmäistä kertaa vaakalentoon.
20 minuutin lennon jälkeen hän laskeutui onnistuneesti pystyasentoon. Ennen laskeutumista hän käänsi tehot täysille ja nosti koneen nokan ilmaan. Leijuttuaan noin 300 metrin korkeudessa hän pienensi asteittain tehoja ja ohjasi koneen alas.
Coleman oli poikkeuksellisen taitava pilotti, mutta hänkin sai pidettyä laskeutumisen aikana koneen vakaana ja pystyssä vain vaivoin, se vaati koko ajan ohjausliikkeitä.
Pian ensilennon jälkeen huomattiin, että koneen vaihdelaatikko oli tullut matkansa päähän, voiteluöljyn seassa oli isoja metallikappaleita.
Sitä ei enää koskaan korjattu. Laivaston mielenkiinto oli muutenkin kääntynyt suihkukoneisiin ja vuonna 1956 Convair Pogo -projekti haudattiin.
Lähde