Tiedän, että tekoälyä olisi syytä pelätä. Se vie työpaikkoja, kerää valtaisat määrät yksityistä tietoa ja voi väärissä käsissä osoittautua vaaralliseksi, jopa tuhoisaksi. ChatGPT-tekoälybotti vastaa kysyjille joskus oikein, joskus väärin. Totuus on sille hankala käsite.
Tutkijat ovat sankoin joukoin muistutelleet, että tekoälyjärjestelmien hallinnan menettäminen on ihmiskunnalle todellinen riski. Omalla alallani tekoäly on jo osin korvannut ihmistyötä. Tulevaisuudessa robotit pystyvät kirjoittamaan yhä suuremman osan pikku-uutisista, ja ihmisten tehtäväksi jää lähinnä tarkistaa tekstit niiden jäljiltä.
Kaikesta huolimatta suhtaudun tekoälyteknologiaan huvittuneesti. Robottien ylivalta tuntuu kaukaiselta uhkakuvalta. Ehkä asennoitumisessani on mukana defenssiä – asia on niin valtava ja mullistava, ettei mieli uskalla sitä käsitellä.
Suurin syy on kuitenkin metallipönttö nimeltä R2D2.
Viime vuosituhannen lopulla Tähtien sotaa puffattiin niin paljon, että se tuntui olevan suorastaan arkisella tavalla läsnä elämässäni. Olin ehkä viidennellä luokalla, kun opin, keitä ovat Anakin Skywalker, Yoda ja Obi-Wan Kenobi. Tiesin myös, että ihana näyttelijä Natalie Portman liittyi asiaan. Otaksuin, että hän oli jonkinlainen avaruusprinsessa, mikä vaikutti upealta. Mutta kaikki nämä ihmishahmot jäivät mielessäni sympaattisten robottien, R2D2:n ja C-3PO:n, varjoon.
En ollut lainkaan Tähtien sota -fani.
