Onko mitään kamalampaa kuin elävältä hautaaminen?
Vastaus riippuu henkilöstä. Klaustrofobiasta eli ahtaanpaikankammosta kärsivän Andreas Tolosen vastaus on ei.
Silti hän suostui erikoiseen ehdotukseen.
Yö oli pitkä.
Tolosen kädet eivät mahtuneet sivuille. Päätä sai käännettyä sen verran, että vettä pystyi juomaan.
Vaikka Tolonen oli itse näyttänyt aiemmin idealle vihreää valoa, hautaushetki tuli hänelle yllätyksenä.
Daniel Ahola oli kaivanut jäiseen maahan arkun mentävän aukon ja kutsunut pahaa-aavistamattoman ystävänsä paikalle.
Mentävähän se oli, kun oli kerran mennyt lupaamaan.
Yhdestä päätöksestä Tolonen piti kuitenkin visusti kiinni. Nukkua hän ei halunnut.
– En halunnut fiilistä, että herään arkusta ja saan paniikkikohtauksen, 21-vuotias Tolonen kertoo.
Kempeleläinen makasi kymmensenttisen lumikerroksen alle peitetyssä ja visusti kiinni ruuvatussa hauta-arkussa.
Päähänpisto sisälsi eri vaiheita, joista viimeisin, ja se pahin, oli viettää elävältä haudattuna kymmenen tuntia, iltakahdeksasta aamukuuteen.
Ahola päivysti koko rupeaman ajan arkun ulkopuolella.
