Lapsille opetetaan perinteisesti, ettei vieraita ihmisiä saa missään nimessä tuijottaa.
Tuijottaminen voisi iskeä toisessa herkkään kohtaan, eikä kukaan halua tuntea oloaan poikkeavaksi.
Tämä opetus on iskostunut monelle syvälle selkäpiihin. Jos tulee vastaan vaikkapa poikkeuksellisesti pukeutunut ihminen, katse kääntyy automaattisesti syrjään.
Jos jossakussa on jotakin erikoista, katse pitää visusti kääntää pois, ettei vain vahingossa tulisi tuijottaneeksi.
Ja sitten, kun yrittää olla oikein kohtelias, saattaa tahtomattaan päätyä vaikuttamaan kylmältä ja ylimieliseltä.
Sama pätee sanoihin.
Kun kohtaa toisen tämän vaikealla hetkellä, sanat ovat usein suuhun sopimattomia. Sanat ovat liian suuria, liian pieniä tai kumpaakin samanaikaisesti.
Jos joku kuolee, kaikki läheiselle osoitetut sanat ovat liian pieniä.
Silloin tukeudutaan fraaseihin kuten ”Otan osaa”. Sanat ovat kömpelöitä, typeriä ja onttoja elämän loppumisen äärellä.
Jos tietää, että toiselle on sattunut jotakin kamalaa, nousee kynnys ottaa yhteyttä.
