Kolmevuotiaani rakastaa kierrätystä. Eritoten hän on kiinnostunut jätteiden lajittelusta: minkä värinen astia on tarkoitettu muoviroskalle ja minne kuuluvat vanhat paistinpannut. Jo pikku taaperona hän teki pahvilaatikoista roska-astioita huoneensa lattialle ja pudotteli lelunsa niihin. Sisäpihan jätehuone on hänestä kiehtova. Vanhemmasta haiseva.
Suuret tekstiilijäteboksit ovat lapselle nähtävyyksiä vailla vertaa – niitä ei ole joka taloyhtiössä, vaan sinne tänne sijoitetuissa kierrätyspisteissä ympäri kaupunkia. Muistan, kun viime kesänä seisoimme pitkän tovin maauimalan parkkipaikalla ihailemassa korkeaa harmaata metallilaatikkoa avautuvine luukkuineen.
Lapsi on tottunut siihen, että useimmat vaatteet ja tavarat tulevat meille käytettyinä. Jos hän toivoo itselleen jotakin esinettä, hän kysyy, voisiko sen ”ostaa huomenna kirppikseltä”. Kirpputorilla on löydetty puinen junarata, kassillinen duploja ja suuri karttapalapeli.
Olen aina tykännyt kierrellä kirppiksiä, mutta lapsen saamisen myötä siitä on tullut suorastaan harrastus. Kasvavalle ihmiselle ei ole mielekästä ostaa vaatteita uusina, kun liikkeellä on niin valtavasti hyväkuntoista tavaraa.
Kierrätyspuvuston kasaaminen vaatii kyllä ennakointia ja varastointia. Yleensä kurakintaat ja kumisaappaat pitää ostaa erikseen ja jo edellisellä kaudella. Sesongin saapuessa oikeaa kokoa ei välttämättä ehdi etsiä, ellei marssi tavarataloon.
Mutta millaista löytämisen riemua tarjoaakaan onnistunut kirppishankinta. Aivan priima toppapuku murto-osalla uuden hinnasta! Näistä kahden euron pinkeistä housuista tulee varmasti lapsen suosikit! Kierrätyslöydöt tyydyttävät sisäistä metsästäjä-keräilijääni.
