”Pistä se hiljemmälle! Kohta mun hampaista irtoo paikat”, parkaisi vaimo. Olin juuri ilahduttamassa itseäni Lark’s Tongues In Aspic II -kappaleen loppukliimaksilla, joka vastikään remasteroituna versiona soi vielä aiempaakin komeammin.
Musiikkimakumme eivät aina kohtaa, mutta toden totta: olin usein miettinyt, mikä olisi osuva kuvaus Robert Frippin kliinisen tarkkaan harkitusta, mutta voimallisesta ja ytimiin saakka osuvasta kitarasoundista.
Hammaslääkärin pora on oivallinen vertauskohta, vaikkei King Crimsonin kuuntelu minusta piinaa olekaan. Sitä paitsi porahan loppujen lopuksi edistää hyvinvointia.
Sellaista King Crimsonin jäsenyys on sen noin parillekymmenelle vaihtuvalle jäsenelle ollut. Piinaa ja/tai täyttymyksen hetkiä.
Molemmista voi syyttää tai kiittää yhtyeen ainoaa pysyvää jäsentä – taikka rehtoria tai vielä jyrkemmin sanottuna diktaattoria – Robert Frippiä. Hänen johdollaan King Crimson on tehnyt ennakkoluulotonta ja kirjaimellisesti progressiivista, eli edistyksellistä, rock-musiikkia jo viisi vuosikymmentä.
Fripp on sikäli poikkeuksellisen hankala hirmuhallitsija, että hän mieltää itsensä demokraatiksi. Hän ei yleensä kerro loistaville kanssamuusikoilleen, kuinka näiden pitäisi soittaa, mutta hermostuu, jos nämä eivät sitä omia aikojaan oivalla.
Saman koki myös ohjaaja Toby Amies, jota Fripp pyysi tekemään yhtyeestään dokumentin. Komento oli kovaa.
Kiehtovan moniäänisesti In The Court of the Crimson King joka tapauksessa yhtyeen taivalta käy läpi.
