Kun aloitin työn toimittajana lähes 22 vuotta sitten, tulin alalle, joka oli murroksen kynnyksellä. Takana olivat ajat, jolloin tiedonvälitys oli keskittynyt sanoma- ja aikakauslehtiin, radioon ja muutamaan televisiokanavaan. Aivan kulman takana häämötti oikea Pandoran lipas, tiedonvälityksen runsaudensarvi, josta emme vielä juuri mitään tienneet: internet ja sosiaalinen media.
Digitalisaatio oli jo arkea toimitusten työssä. Jutut kirjoitettiin tietokoneella ja kuvat otettiin digikameralla. Kuluttajien keskuudessa digitaalisuus sen sijaan oli lapsenkengissä. Journalismia kulutettiin lukemalla sitä paperisista lehdistä tai kuuntelemalla ja katsomalla analogista radiota ja televisiota.
Vaikka muutos oli jo tulossa, antoi sen voima odottaa itseään. Toden teolla rytinä alkoi finanssikriisin myötä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Samoihin aikoihin Google, Facebook ja Twitter saapuivat Suomeen, älypuhelimet syrjäyttivät tavalliset kännykät ja median mainosmarkkinat jaettiin uusiksi globaalien jättien ottaessa osansa tuloista, jotka ennen olivat jääneet Suomeen.
Tuolloin sanomalehdistössä tehtiin ainakin yksi iso virhe: ajateltiin, että mainostulojen hupeneminen johtuu finanssikriisistä ja on väliaikaista. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ollut. Mediatalojen mainostulot romahtivat niin Suomessa kuin maailmalla.
Lisäpäänvaivaa mediataloille on tuonut se, että alan on ollut pakko ajaa kaksilla rattailla. Olen joskus käyttänyt oululaista esimerkkiä kuvaamaan tätä haastetta: jos Stora Enso päättää muuttaa tehtaansa paperitehtaasta kartonkitehtaaksi, se tekee muutoksen eikä tuota samassa tehtaassa molempia.
Medialle digitalisaatio sen sijaan on tarkoittanut sitä, että samalla, kun uutta teknologiaa otetaan haltuun ja kehitetään, on pitänyt edelleen pitää vanhaa tuotantoa elossa ja vireänä. Vaikka printtilehtien levikit ovat laskeneet lähes koko urani ajan, on painetulla lehdellä edelleen kannattajansa.
Digitalisaatio on tuonut journalismiin uusia ulottuvuuksia. Videoista, äänestä, animaatioista ja erilaisista kerronnan keinoista on tullut arkea. Ne eivät voi koskaan toteutua painettuna paperille.
Tunnemme myös lukijoiden tarpeet paremmin kuin koskaan, kiitos digitalisaation mahdollistaman analytiikan. Parhaimmillaan se on työkalu, jolla journalismia voi kehittää lukijoita entistä paremmin palvelevaksi.
Viime vuosi oli käännekohta medialle läpi Euroopan. Vaikka murroksessa on opittu toimimaan ja jopa kehittymään, laittoi Ukrainan sota uuden vaihteen muutokseen.
Painopaperin hinta kaksikertaistui ja jakelukulut nousivat pilviin. Tarvikkeista, kuten painopelleistä, tuli pulaa.
Kun samaan aikaan tilaajat varautuivat tiukkenevaan talouteensa muun muassa lehtitilauksiaan karsimalla, alettiin joka mediatalossa miettiä, mikä neuvoksi.
Tilaajat ostavat lehden sen sisällön vuoksi, eikä toimituksista voi loputtomiin leikata sisällön kärsimättä. Siten suurin kuluerä, lehden painaminen ja jakelu, on loogisin vaihtoehto, vaikkei optimaalinen olekaan. Tähän ratkaisuun on päätynyt ja päätymässä kasvava määrä lehtiä niin Suomessa kuin muualla Euroopassa.
Kaleva on muutoksen edessä, kun se aikoo lopettaa sunnuntainumeronsa painamisen ja jakelun. Muutos ei ole kaikkien tilaajiemme mieleen, sen ymmärrämme hyvin.
Koska sunnuntaille edelleen tehdään digitaalinen näköislehti, ei sisällön määrä ole vähentymässä – vain lukutapa muuttuu. Jotta viikonloppuihin löytyisi edelleen kiinnostavaa, syventävää ja paikallista luettavaa myös vannoutuneille printin lukijoille, teemme uuden viikonvaihdelukemiston lauantain lehden yhteyteen.
Toivon, että mahdollisimman moni printin tilaaja antaa uudelle lukemistollemme ja myös sunnuntain näköislehdelle mahdollisuuden. Siten paikallinen journalismi ja tämän alueen ääni säilyvät vahvoina jatkossakin.
