Olen perso makealle. Puolisoni kuvaili taannoin minulla olevan loputon kyky syödä makeaa, mikä on täysin totta. Ja on aina ollutkin. Lapsuudessa viikonloppuina odotin eniten iltapäivien kahvihetkiä ja etenkin niissä tarjottavaa makeaa kahvileipää, heti tietenkin karkkipäivän jälkeen. Enkä yleensä edes malttanut odottaa viikonloppuun asti.
Arkipäivinä vanhempien vielä ollessa töissä kävin usein tutkimassa, mitä hyvää löydän keittiön kaapeista, kuitenkaan jäämättä rysän päältä kiinni. Enkä nyt ainakaan kovin monesti jäänytkään.
Yhden kerran oli pussillinen tuliaisina saatuja lakuja hävinnyt viikon aikana minun ollessani kesälomalla. Muistan myös yhdeltä joululta toisen mysteerin.
Kun tuli aika syödä piparkakkutalo, huomattiin, että talon pihalla lunta simuloinut tomusokeri oli hävinnyt. Joku oli käynyt tekemässä lumityöt. Eipä ainakaan tarvinnut käydä salilla sinä päivänä.
Sen verran olen kuitenkin makeaa syönyt, etten uskonut enää suuremmin yllättyväni vanhempieni kahvipöydässä. Ilokseni huomasin kuitenkin olevani väärässä, kun eteeni laskettiin vastikään voisilmäpullapitko.
En tiedä onko tämä uusi juttu, mutta minä en ole ainakaan siihen törmännyt aiemmin. Jos idea on vanha, olen vähän loukkaantunut, ettei kukaan ole viitsinyt minulle kertoa.
Kysymys tosin herää, että miksi ei. Niin yksinkertainen, mutta maata mullistava keksintö. Korvataan surkeat rusinat pullapitkosta voilla ja sokerilla.
