Kolumni
Osallistuin viime viikonloppuna Taylor Swiftin Eras tourille Tukholmassa. Olin odottanut keikkaa kuumeisesti viime syksystä lähtien, kun onnistuin saamaan lipun loppuunmyytyyn keikkaviikonloppuun. Keikka oli ikimuistoinen ja kaiken odotuksen arvoinen, mutta nosti mieleen myös supertähden fanittamiseen liittyviä kysymyksiä.
Taylor Swiftin musiikki on ollut osana elämääni vuodesta 2011 lähtien, kun kuulin Love story -kappaleen ensimmäistä kertaa. Seuraavana suurena vaikutuksena toimi Swiftin levy 1989, jonka ostin omakseni Googlen musiikkikaupasta, kun Swift oli vetänyt musiikkinsa pois Spotifysta. Jossain vaiheessa 1989 julkaisun jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että Swiftin fanittaminen ei ollut coolia vaan typerää teinityttöjen hömpötystä.
Kun Swift nousi jälleen Spotify-listojeni kärkeen ja pääsin fanikulttuuriin sisälle Tiktokissa, koin iloa siitä, että olin vihdoin saanut purettua ne naisvihan muodostamat esteet, joita tällaisen pohjimmiltaan ”tyttömäisen” fanituksen tiellä oli ollut. Tajusin miten hienoa onkaan olla kuten kaikki muut tytöt.
Taylor Swiftin kohdalla naisvihan purkaminen ja lapsuuden idolin uudelleen löytäminen toivat mukanaan kuitenkin myös ristiriitaiset tunteet itse Swiftistä. Kun kuluttaa paljon jonkin artistin musiikkia, olisi hienoa, että voisi kannattaa tuotannon lisäksi myös sen tekijää. Artistia voidaan helposti pitää amerikkalaisen kapitalismin ja röyhkeän voitontavoittelun kirjaesimerkkinä. Swift on kaupallistanut lähes kaikki elämänsä osa-alueet ja ottanut esimerkiksi poliittisesta aktivismista ja feminismistä käyttöönsä lähinnä ne osat, jotka tukevat hänen uraansa. Yksityislentäjänä Swiftiä voidaan pitää jopa ilmastorikollisena.
”Kun kuluttaa paljon jonkin artistin musiikkia, olisi hienoa, että voisi kannattaa tuotannon lisäksi myös sen tekijää.”
Lopulta kun lauloin ja tanssin Swiftin keikalla Tukholmassa, totesin, että vaikka kokemuksen tarjoaja ei ole läheskään kaikilta osin ihailtava yksilö, voi musiikkia ja keikkakokemusta kuitenkin pitää arvossa. Swiftin faniyhteisössä korostuu juurikin yhteisöllisyys ja kiltteys, joita sain myös kokea keikalla, kun vaihtelin muiden kävijöiden kanssa ystävyyskoruja ja lauloin lapsuuteni lempibiisejä yhdessä kuudenkymmenen tuhannen ihmisen kanssa. Swiftin lahjakkuus on pohjimmiltaan siinä, että hän onnistuu tuomaan musiikillaan yhteen enemmän ihmisiä, kuin stadioneita voidaan täyttää.
Mustavalkoiseen ajatteluun taipuvaisena ihmisenä pyrin siis näkemään asiassa enemmän harmaan sävyjä. Sivistynyt swiftie voi samaan aikaan kritisoida Taylorin toimia, mutta myös saada elämäänsä iloa musiikista ja sitä ympäröivistä merkityksistä.
Kirjoittaja toipuu odotetun keikan jälkeisestä apeudesta kirjoittamalla aiheesta lehteen.
