Anja ja Aimo Arraste avioituivat laskiaistiistaina 2.3.1954. Vihkiminen järjestettiin Nastolan pappilassa. Ennen vihkimistä tulevalla hääparilla oli kuvaus Lahden keskustassa. Kyseessä oli kylmä pakkaspäivä, ja taksikin hyytyi Kauppatorille lämpötilan laskiessa -30 asteeseen.
– Kuljettaja puhalsi lämpöä koneeseen, ja suun ympärille jäi oikein musta jälki. Onneksi ehdittiin ajoissa vihkitilaisuuteen, muistelee Anja.
Suuria juhlallisuuksia ei ollut, mutta Anjan vanhemmat olivat tehneet sahtia ja tarjoilivat leipomuksia. Sulhasen puolelta paikalle saapui ainoastaan veli, joka tuli hakemaan hääparin Aimon synnyinkotiin. Samalla Arrasteen perhe sai uuden emännän.
– Eihän Aimo ollut kellekään sanonut, milloin mennään naimisiin. Saivat tietää vasta, kun pyysi veljeä hakemaan meidät. Kyllä isä ihmetteli, että mites sitä ei tulla kylään, Anja kertoo naurahtaen.
Aimo ja Anja Arrasteen hääkuva vuodelta 1954. Kuvauksissa käytiin Lahden keskustassa ennen vihkimistä Nastolan pappilassa. Ida Takala
Kyyhkyläiset olivat tavanneet jo vuosia aiemmin Immilänjoella, kun noin 5-vuotias Anja oli perheensä kanssa uimassa. Aimo oli tuolloin ajatellut, että hiekkabikinejä itselleen tekevä lapsonen oli oikein suloinen. Vuosia kului ja Aimo ilmestyi sattumalta tuttujensa mukana Anjan 17-vuotissyntymäpäiville.
– Kaikkia sattumuksia sitä voikin käydä. Ei me oikein riiaamaankaan ehditty, kun Aimo kosi lähes heti.
Tuore aviopari asettui Aimon syntymäkotiin, jossa he asuvat edelleen. Esikoinen syntyi vuonna 1954.
Ei me nyt ihan niin eilisiä lapsia enää olla.
Anja Arraste
– Ensimmäinen ateria, mitä täällä tein oli paistetut silakat, koska Aimon veli oli ostanut niitä kaksi kiloa.
Tuohon aikaan tilalla oli karjaa, possuja, lampaita ja kanoja. Aimo teki tilanhoidon lisäksi ojituksia ja sahatöitä. Anja ennätti tehdä muutaman vuoden töitä Nastopuulla ja Upolla. Aimon sairastuttua hän jäi kotiin tehden kunnalle tuurauksia keittiöpuolelle ja siivoukseen.
Toistaiseksi pariskunta pärjää kotonaan, jonka vanhin osa on peruja jo 1800-luvulta. Anja tekee suurimman osan pariskunnan aterioista, sillä he eivät haluaisi syödä valmisruokia.
– Täytyy katsoa, kuinka kauan täällä kotona pystytään olemaan, kun ei me nyt ihan niin eilisiä lapsia enää olla.
Osa pariskunna perheestä asuu lähistöllä, ja yksi lapsenlapsista viettää yöt isovanhempiensa luona. Vierailijoita riittää, sillä perhe on vuosien mittaa laajentunut melkoisesti.
Omien viiden lapsen lisäksi he pääsevät seuraamaan 18 lapsenlapsen ja 28 lastenlastenlapsen elämää.
– Iän puolesta olisi mahdollisuus ehkä viidenteenkin polveen, mutta katsotaan. Pienimmät opettelevat vasta puhumaan, mutta osaavat sanoa: ”Oi, kun mä lakastan isomummia”.
71 vuotta on pitkä aika olla yhdessä ja aviossa. Miltä se oikein tuntuu?
– En minä osaa sanoa. Se on mennyt arkipäivän mukaan siinä. Nyt tämä on tällaista yhdessäoloa, mutta sitä on vieraantunut toisesta, kun Aimo puhuu vähän omiaan, eikä hän meinaa kuulla, niin on haastavampi saada kontaktia. Olen kiitollinen siitä, että itsellä on edes jotenkin pysynyt älli päässä.
Pariskunnan 60-vuotishääpäivää 11 vuotta sitten vietettiin juhlien merkeissä Nastolan seurakuntasalissa.
Anjan tietämyksen mukaan he ovat Lahden alueen ainoa jäljellä oleva sotainvalidien pariskunta, leskiä on useampikin. Aimo täytti vuoden 1944 tammikuussa 18 vuotta, ja hänet laitettiin parin viikon tehokurssille ennen rintamalle tykkimieheksi lähtemistä. Hän osallistui taisteluihin Laatokan pohjoispuolella ja auttoi evakoita matkaan pois sodan tieltä.
– Eniten harmitti se, kun naiset ja lapset piti ohjata pois, ihan sylivauvojakin täytyi lähettää matkaan, Aimo muistelee Kannaksen evakuointia.
Aimo haavoittui kranaatista, ja sirpaleita osui useita jalkoihin sekä yksi päähän. Jalkojen sirpaleita poistettiin kirurgisesti myöhemmin Saksassa, ja päässä olevaa sirpaletta koitettiin poistaa, mutta sen huomattiin muuttavan tasapainoa, ja sirpale päädyttiin jättämään Aimon pään sisälle koteloitumaan.
Liikkumista sirpaleet eivät onneksi jääneet häiritsemään, ja Aimo pystyy yhä 99-vuotiaana kävelemään kotonaan ilman tukea.
