Itsehän vietin nuoruuteni ennen älypuhelimia. Lankapuhelimella soittelin ystävilleni, joiden puhelinnumerot muistaisin ulkoa vieläkin, jos joku herättäisi keskellä yötä niitä kyselemään.
Jotkuthan kaipaavat 90-lukua kovasti ja nyyhkivät Facebookin kasariryhmässä ikäväänsä helppoon, vaivattomaan aikaan. Minä en. Muistan liian hyvin, miten rasittavaa oli sopia viikonlopun omenaviiniin hausta vaivihkaa, kun väkeä jonotti samaan puhelimeen.
Oma henkilökohtainen puhelin taskussa olisi estänyt lukuisia noloja tilanteita nuoruudesta. Kerron niistä ehkä tarkemmin myöhemmin. Tai tarkemmin ajatellen, en kerro, sillä ystäväni vielä kolmenkymmenenkin vuoden jälkeen murhaisivat minut, jos paljastaisin kammottavimmat muistomme armaalta ysäriltä. Nykynuorethan eivät kuulemma juo. Ei voi muuta sanoa kuin että Luojalle kiitos siitä.
Mutta mennäänpä asiaan. Juttuhan on niin, että kun kännykkä ei hallinnut elämää samalla tavalla kuin nykyään, niin elämä oli erilaista. Melkein tekisi mieli sanoa, että parempaa, mutta niin pitkälle en aio mennä.
Geenilotolla voisi olla kyllä jotain tulosvastuuta, miten perheen kesken jaetaan älykkyysosamäärä.
Jos ihmisellä ei ole älypuhelinta eikä televisiota käden ulottuvilla, niin eihän siinä jää ihmiselle muuta huvitusta kuin kirjat. Ja kirjojahan minä teininä luin sydämeni kyllyydestä, kuten kaikki muutkin arvonsa tuntevat ysärinuoret. Silloin, kun en lukenut, niin haaveilin. Se antoi kirjojen ohella mahtavat elämän eväät pitkästymistä vastaan.
Minähän en siis vieläkään koskaan pitkästy. En muista yhtään hetkeä elämästäni, että minulla olisi ollut tylsää. Paitsi jonottaessa, mutta täytyy olla aivan omanlainen sosiopaatti, jos ei jonottaminen aiheuta halua ampua itseään polveen.
Jos minulla ei ole mitään produktiivista tekemistä, niin vajoan melko nopeasti haaveisiini. Suosikki päiväunessani lentokoneeni kaapataan, ja sattuman oikusta juuri minut kutsumaan ohjaamoon luotsaamaan kone turvallisesti Helsinki-Vantaalle.
Paras kohtani haaveessani on, miten verisenä ja väsyneenä kohotan viimeisellä voimillani mikrofonia ja pyydän vavisella äänellä laskeutumislupaa. ”I am Ninni Parviainen and I am citizen of the Finland”, kuiskaan ja luotsaan kolmesataa ihmistä turvaan kotimaan kamaralle.
Mielikuvitushan on siitä mahtava juttu, että voin haaveissani tehdä mitä vain. Tai ainakin melkein. Mielikuvitukseni ei jostain syystä koskaan kyllä loihtinut minua tekemään kemiallisia innovaatioita, kuten kemisti pikkuveljeni, jonka älykkyysosamäärä on jotain ziljoona ja joka varmaan voittaa jonkun Nobelin joskus.
Mielikuvitukseni ei jostain syystä koskaan kyllä loihtinut minua tekemään kemiallisia innovaatioita.
Ei sillä, että olisin katkera. En ole, mutta geenilotolla voisi olla kyllä jotain tulosvastuuta, miten perheen kesken jaetaan älykkyysosamäärä. En sano, että olisin tyhmä, mutta välillä pistää kyllä miettimään. Vai mitä sanotte siitä, että vajosin yhtenä päivänä päiväunelmiini ja löysin työmatkalla itseni Iitistä.
Siunattu asia on silti, että tällä hetkellä työskentelen kirjasto- ja kulttuuripomona, eli kirjat ovat lähellä ja mielikuvitusta tarvitaan. Toisaalta olisi varmaan suotavaa, että löytäisi itsensä työpaikalta, eikä haaveilemasta lentokapteenin urasta.
Kirjoittaja on kirjasto- ja kulttuurialan ammattilainen, jolle lähipiiri ei näe tulevaisuutta lentäjänä.
