Lähdin vanhojen ystävieni kanssa matkalle muutamaksi päiväksi. Emme ole juurikaan matkustelleet yhdessä nuoruusvuosien jälkeen täydellä kokoonpanolla, ja ajatus vähän jännitti. Kuusi naista yhdessä kuuden päivän ajan. Olisiko se uhka vai mahdollisuus? Selvisi, että se voi olla molempia. Aika oli hionut särmiä ja oli ihan okei, että joku halusi aloittaa päivänsä meditoimalla ja toinen skumpalla. Älkää kysykö kumpi olin. Päätelkää.
Hyvät ystävät ovat elämän suola, mutta ottavathan ne välillä rankasti päähän. Sekin on etuoikeus. On etuoikeutettua saada olla ihmisten elämässä mukana, jotka on itse valinnut ja jotka ovat valinneet sinut, ja jotka välillä ärsyttävät aivan reunalle saakka. Vanhat ystäväthän ovat juuri sellaisia. He tietävät, miten painella toisten stressipisteitä. Olivathan he mukana jo ammoin, kun oma persoonallisuus oli vasta muotoutumassa. Toisaalta he osaavat sanoa juuri oikeat sanat, jotka rauhoittavat mieltä. Eräs ystäväni on juuri sellainen. Olin sitten valtavassa eksistentialistisessa kriisissä tai jokin epäilyttävä luomi saa hyppimään seinille, on hän aina vieressä. Sanomassa juuri oikeat sanat ja taltuttamassa laukkaavan mielikuvitukseni. Auttaa tietenkin asiaa, että hän on ammatiltaan lääkäri. Jos vaikka naapurin Martilla olisi mielipide epäilyttävästä luomestani, en osaisi ottaa sitä samalla painoarvolla vastaan.
Ylipäänsäkin näinä some-aikoina on mahtavaa kähistä ystävien kanssa ihan livenä. Tämä voi tulla nuoremmille lukijoille yllätyksenä, mutta kyllä me yli 40-vuotiaatkin saadaan kunnon kahakka aikaiseksi, jos niikseen tulee. Ei kiukuttelu ja huono käytös ole mikään nuorten etuoikeus, osataan sitä mekin vielä.
Ystäväni ovat pääosin kannustavia.
Toiset ihmisethän ovat lähtökohtaisesti joko uhka tai mahdollisuus. Ajattelen niin, että jokainen on hyvä tyyppi, kunnes toisin todistetaan. Jotkut taas ajattelevat, että jokainen on mäntti, kunnes toisin todistetaan. Mieheni kuuluu tähän koulukuntaan.
Molemmat näkökannat ovat tavallaan ihan okei, jos lopputulos on se, että on valmis muuttamaan kantaansa. Vaikeimpia ovat ihmiset, jotka jaksavat uskoa toisen ihmisen hyvään tahtoon ja ihmisyyteen senkin jälkeen, kun on aivan selvää, ettei kannattaisi. Jos ystävä on sellaisessa tilanteessa, niin omat tunnelmat muistuttavat hidastetun filmin katselua, jossa auto törmää toiseen. Mitään ei voi tehdä muuta kuin katsoa ja kauhistella.
Minusta on aina ollut vähän surullista, että naisten väliseen ystävyyteen liitetään usein ajatus toksisuudesta tai kateudesta. En ole havainnut omissa ystävyyssuhteissa mitään sellaista. Päinvastoin. Ystäväni ovat pääosin kannustavia, ystävällisiä ja rakastavia olentoja. Ainakin silloin kun ne eivät ole kiukuttelevia, väsyneitä ja nälkäisiä. Ehkä ystävyydessä on vain yksi tärkeä sääntö: tahallaan ei saa loukata.
Viime aikoina ystävieni kesken olemme keskustelusävyyn suunnitelleet omia hautajaisiamme, nyt kun miltei jokainen on purjehtinut avioliiton satamaan. Yksi toivoo viinitarjoilua ja toinen, että hänen tuhkansa ripoteltaisiin puutarhaan tai johonkin muuhun miellyttävään paikkaan. Kerroin ystävilleni, että minun paikkani iäisyydessä on sinetöity. Tätini on nimittäin ostanut edullisesti koko suvulle hautapaikan Sotkamosta.
– Sotkamosta? Ystäväni äimistelevät. Tiettävästi kukaan suvussamme elossa olevista jäsenistä ei tällä hetkellä vaikuta siellä millään tasolla.
– Sai sen halvalla, täsmensin heille ja oivaltava ilme levisi heidän kasvoilleen. Oikeastaanhan on sama, missä sitä iäisyytensä viettää. Kunhan viettää elossa olon päivänsä niiden ihmisten kanssa, joita arvostaa ja rakastaa.
Kirjoittaja on lahtelainen kulttuurialan ammattilainen, jonka suurin pääoma on ystävät.
