Elämä oli suhteellisen selkeää sodanjälkeisessä hämäläisessä maalaiselossa. Siihen kuuluivat selkeät roolit. Isäntä oli pomo talossa. Hänen vastuullaan oli perhe, työväki, eläimet, toimeentulo, joka oli talouden koosta ja tuotantolinjasta riippuvaista. Hyvin varhaisessa vaiheessa lapset oppivat töille; aluksi aikuisten apulaisina. Iän myötä vastuut karttuivat ja osaaminen lisääntyi.
Eläimet olivat pääsääntöisesti tuotantoeläimiä, jotka tuottivat maitoa, lihaa ja muuta ruoaksi tarvittavaa. Elettiin suurempaa tai pienempää omavaraistaloutta. Eläinten hierarkiassa hevonen oli korkeimmalla, sitten lehmät, siat, kanat, lampaat kuhunkin talouteen valikoituneesti. Se taas riippui perinteestä, tilan koosta, viljelysmahdollisuuksien laadusta ja isäntäväen mieltymyksistä. Periaatteessa samanlaista, mutta toisaalta monipuolista.
Yhteistä lähes kaikille talouksille olivat kissat ja koirat. Ne kuuluivat oleellisena osana maalaiselämään, joten niihin totuttiin alusta asti luontevana osana arkea ja juhlaa.
Koirat olivat talonvahteja ja kissat hiirenloukkuja. Koirilla oli oma asunto, koirankoppi, kissat elivät navetoissa ja ulkorakennuksissa. Niistä huolehdittiin, ne saivat ruokaa ja juomaa.
Kissat olivat aamuisin navetassa odottamassa lämmintä maitoa ja koirat saivat luiden lisäksi oikeaa ruokaa. Niihin suhtauduttiin eläiminä ja niitä kunnioitettiin eläiminä. Niillä oli oma asemansa talossa.
Mutta ne eivät hallinneet ihmisten elämää. Sellaisista oloista lähteneellä on ollut ihmettelemistä matkansa varrella. Kun oli tottunut siihen, että Juppe eli ulkona mutta pakkasilla tuvassa jos halusi. Jotkut kissat tulivat sisätiloihinkin mieluusti, mutta varsinaisia tupakissoja ei ollut.
Oma eläinrakkauteni, jota huomasin vähitellen oletettavan jokaisen kokevan, kehittyi omaa tahtiaan. Tajusin, etten ole mikään lemmikkieläinihminen. Ja sehän on vuosi vuodelta käynyt omituisemmaksi ominaisuudeksi. Sitä saa selittää joka käänteessä.
Hullu kana on hyökännyt silmilleni noin kolmevuotiaana. Pappa pelasti henkeni ja ainakin silmäni. Ja sai sankarin viitan ikuisiksi ajoiksi.
Mutta kanalaan oli opittava menemään, ja opinhan minä, ettei kukkoa eikä vihaisia kanoja parantunut päästää selkänsä taakse. Ja ”paimensauvaa” pidin aina mukana. Kanoja vältän kaikissa muodoissa, se on hiljaista mielenosoitusta.
Suhtaudun varauksella koiriin, jotka toki vaistoavat sen ja haukkuvat ilokseni ja ilokseen. En voi mitään, että kuolaavat, silmille hyppivät ja ”leikisti näykkivät” otukset kierrän kaukaa.
En myönnä olevani koirien vihaaja, minähän pääsääntöisesti säälin niitä. Joutuvat olemaan ihmisten vankeina pienissä asunnoissa ja päiväkausia sisätiloissa. Pientä lenkitystä lukuun ottamatta.
Kissoille olen allerginen, oikeasti ja aidosti. Perheeni miesväki on kissakansaa, joten lasten ollessa pieniä jouduin siedättämään kissa-allergiaani kaikin tavoin.
Helmi eli kodissamme 18 vuotta luullakseni ihan hyvää kissanelämää, sai ruokaa ja huomiota yllin kyllin. Kuoli keittiön patterin viereen ja haudattiin juhlallisin menoin pihan eläinten hautuumaalle. Ulkovaatevaraston ovessa on edelleen sen kuva muistona kissan omasta kamarista.
Helmi oli eläin, jolla oli eläimen luonto. Se hyppi seinille, kun sille päälle sattui. Olohuoneen tapetissa on edelleen muistona sen ”taideteos”.
Se ei ollut hän, se oli se. Kuului perheeseen, mutta ei ollut perheenjäsen. Minun mielestäni. Ja kolumnissahan kuuluukin kuulua kirjoittajan ääni. Olen oppinut vastaamaan kysymykseen olenko kissa- vai koiraihminen, että olen ihmisihminen ja ruokin talvisin pihalintuja.
Kirjoittaja on kotiseudulleen syväjuurtunut runoilija Asikkalan Viitailasta.
