Ensimmäisessä Sommen taistelussa vuonna 1916 saksalaisten konekiväärituli aiheutti yhdessä päivässä briteille 60 000 sotilaan tappiot kaatuneina ja haavoittuneina.
Rekyylitoimisen konekiväärin keksi syntyjään yhdysvaltalainen, sittemmin Isoon-Britanniaan muuttanut Hiram Maxim vuonna 1883. Vesijäähdytyksen ansiosta aseessa ei tarvittu useita piippuja ja siitä saatiin kevyempi kuin Gatling-tyyppisestä monipiippuisesta aseesta. Maximin tulivoima vastasi sataa kiväärimiestä.
Hiram Maximin kerrotaan sanoneen, että eräs hänen entisistä maanmiehistään – siis amerikkalainen – kehotti häntä Wienissä 1882 luopumaan puuhastelustaan kemian ja sähkön parissa.
”Varmin tapa rikastua on keksiä keinoja, joilla eurooppalaiset voivat listiä toisiaan entistä tehokkaammin.”
LUE MYÖS:
Naapurivaroitus
Hiram Maxim kehitteli asettaan maatilallaan West Norwoodissa Englannissa.
Huomaavaisesti hän laittoi paikallislehteen ilmoituksia, joissa kertoi testaavansa asetta puutarhassaan ja kehotti naapureitaan pitämään ikkunoitaan auki, ettei paineaalto riko laseja. Vanhuusvuosinaan Maxim menetti kuulonsa.
Aseita valmistanut Vickers-yhtiö kehitti Maximin keksintöä edelleen ja myi sitä menestyksellisesti eri maihin. Niinpä asetyyppi oli kaikkien ensimmäisen maailmansodan sotijaosapuolien käytössä.
Ensimmäiset Maxim-konekiväärit olivat raskaita, epäluotettavia ja hankalia kuljettaa. Lisäksi sakea savupilvi paljasti konekiväärin sijainnin. Savuttoman ruudin keksiminen – yhtenä kehittäjänä Hiramin veli Hudson Maxim – auttoi tähän ongelmaan.
Brittien 1912 käyttöön ottama kehittyneempi .303 British (7,7 x 56 mm R) -kaliiperinen Vickers-konekivääri painoi enää noin 30 kiloa. Lisäksi kk-ryhmän oli kuljetettava mukanaan 4,5 litraa jäähdytysvettä sekä ammukset. Yksi 250 ammuksen laatikko painoi noin kymmenen kiloa.
Sodan loppuvaiheessa saksalaiset saivat käyttöönsä ensimmäiset tulivoimaiset ja kevyet konepistoolit. Niidenkin varsinainen läpimurto tapahtui vasta seuraavassa maailmansodassa.
Tuhoisa tykkituli
Eniten sankarivainajia ei kuitenkaan aiheuttanut konekiväärien, vaan tykistön tuli. Sen tuhovoima kasvoi merkittävästi kahdesta syystä.
Ensimmäinen oli aivan 1800-luvun lopussa kehitettyjen joustolavettisten tykkien käyttöönotto. Joustolavetissa tykin putki liukuu rekyylin voimasta alustalla taaksepäin ja palaa sitten takaisin alkuasemaansa. Tykki ei hyppää, joten sitä ei tarvitse suunnata jokaisen laukauksen jälkeen uudelleen. Tämä johti tulinopeuden ja tulen tehon moninkertaistumiseen.
Toinen tykistön tehokkuutta lisännyt seikka oli epäsuora ammunta, jota britit käyttivät ensimmäiseksi buurisodissa. Kenttätykit sijoitettiin taemmas omasta etulinjasta, ja vain tulenjohtaja tähysti maalia ja käski tarvittavat tulen korjaukset.
Tässä auttoivat myös kehittyneet viestintävälineet, ennen kaikkea skotti Alexander Graham Bellin 1876 keksimä puhelin.
Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen laaja sota, jossa kenraalit esikuntineen saattoivat olla puhelimitse yhteydessä etulinjaan ja antaa käskyjä ilman viivettä. Puhelin hyödytti tietenkin enemmän puolustus- kuin hyökkäyssodankäyntiä.
Molemmilla länsirintaman taistelevilla osapuolilla oli käytössään myös järeitä tykkejä, joista isoimmat olivat rautatiealustoille asennettuja laivatykkejä. Saksalaiset tulittivat Pariisia erittäin pitkän kantaman 210 mm tykillä yli 120 kilometrin päästä.
Kalliita maakaistoja
Suurtaisteluita edeltäneissä tykistön tulivalmisteluissa sekä itse taisteluiden kestäessä saatettiin ampua miljoonittain tykinkranaatteja. Sodan kuluessa tykistön käyttö kehittyi niin, että tulivalmistelu eteni hyökkäävän joukon edellä.
Taistelut jumiutuivat asemasotavaiheeseen, koska hyökkäys yleensä pysähtyi edettyään tykistön kantaman ulkopuolelle. Sinne puolustajat saattoivat rakentaa puolustuslinjan, josta käsin lähdettiin seuraavalla yrittämällä päinvastaiseen suuntaan. Näin taistelevat osapuolet valtasivat vuoron perään samaa muutaman kilometrin maakaistaletta.
Ei ihme, että mudassa möyrivien joukkojen taistelumoraalin ylläpitäminen oli sodan pitkittyessä aina vain vaikeampaa.
Kranaattikuoppien täplittämä Ranskan ja Belgian taisteluiden maaperä erottuu vielä sadan vuoden kuluttuakin hyvin ilmakuvissa. Peltomaisemassa on runsaasti pyöreitä lampia.
Peltoja muokattaessa nousee joka kevät runsaasti ”rautaista satoa”, suutareiksi jääneitä kranaatteja. Vielä sadan vuoden jälkeenkin ne ovat vaarallisia – niinpä paikallisten viljelijöiden traktoreissa on panssaroitu pohja.
Juttu on julkaistu alun perin Tekniikan Historiassa 2/2014.