Ydinaseiden kehityksen varhainen vaihe 1940- ja 50-luvuilla oli täynnä tiedon puutteesta ja sen ajan kehnosta työturvallisuuskulttuurista johtuneita onnettomuuksia. Edellisen muutaman päivän aikana eräs kiinnostava tapaus vuodelta 1944 on lähtenyt kiertämään sosiaalisessa mediassa – nimittäin kysymys siitä, miltä plutonium maistuu.
Alankomaalaisen Twitter-nimimerkki ”Big Mommy Lizan” päivityksen mukaan plutonium maistuisi karkilta. Käyttäjä ei sano tätä omasta päästään, vaan on liittänyt postauksensa oheen kuvakaappauksen Googlen automaattivastauksesta, josta tieto on peräisin.
Väitteen taustalla on aivan todellinen historiallinen tapahtuma, mutta tieto plutoniumin mausta itsessään ei ole välttämättä totta. Ainakaan väitettä ei voida vahvistaa sen asiantuntijatiedon pohjalta, mitä on käytettävissä. Tuo tieto on raportti amerikkalaisen Los Alamosin kansallislaboratorion sivuilla.
Vuoden 1944 tapaus sattui Yhdysvaltain ydinasekehityksen Manhattan-projektissa työskennelleelle kemistille Donald Mastickille.
Elokuun 1. päivänä hän työskenteli 10 milligrammaa plutoniumia sisältäneen koeputken kanssa, kun putki äkkiarvaamatta räjähti hänen kasvoilleen. Todennäköiseksi syyksi on arveltu putkeen kertyneitä kaasuja, joita oli syntynyt ydinsäteilyn hajottaessa vesimolekyylejä vedeksi ja hapeksi.
Mastickin kasvot ja suu puhdistettiin natriumsitraatilla ja natriumvetykarbonaatilla. Niillä käsittely ensin liuotti ja sitten saosti plutoniumia, mutta silti hän säteili päiväkausia niin pahasti, että työpaikan säteilymittarit pamahtivat yli asteikoistaan.
Mastick säteili hänen kehostaan tehtyjen mittausten mukaan ainakin 30 vuotta ja luultavasti koko loppuikänsä ainakin niin paljon, että onnettomuudesta hänen kehoonsa päätynyt ydinsäteily oli havaittavissa.
Mies itse ei kuitenkaan kärsinyt tapahtuneesta pahasti, vaan hän jatkoi kemistitutkijan uraansa ensin Yhdysvaltain puolustusvoimissa ja sitten siviilinä. Syksyllä 1920 syntynyt Mastick oli onnettomuuden aikaan 23-vuotias, ja hän kuoli 87-vuotiaana vuonna 2007.
Maistuiko suussa happo vai plutonium?
Mastick kertoi maistaneensa suussaan happaman maun. Kenties tästä syystä Google kertoo ”Big Mommy Lizan” päivityksessä, että plutonium maistuisi makean happamalta, karkin kaltaiselta.
Tässä tulkinnassa on kuitenkin selkeä ongelma. Mastickin koeputkessa plutonium oli liuotettu trikloridina (PuCl₃) happoon.
Jos happo maistuu happamalta, se ei välttämättä kerro plutoniumin mausta mitään. Lisäksi pitää muistaa, että koko putkessa oli plutoniumia vain 10 milligrammaa, siis suhteellisen vähän – todennäköisesti ainakin promille mutta enintään prosentti koko näytteen massasta.
Tuo prosentti tai promille ”tuomion metallia” saattoi maistua hapon maun läpi, mutta saattoi olla maistumattakin. Asiaa on mahdotonta sanoa sen tiedon pohjalta, joka toimittajalla on ollut käytettävissään tätä kirjoittaessa. Google on saattanut tulkita tapauksen yksityiskohtia liian pitkälle.
Toimitus löysi tiedon ja lähteet Mastickin onnettomuudesta Twitterissä kommentoineen käyttäjän Daniel Feldmanin päivityksen kautta. Hän vastasi ”Big Mommy Lizalle”.
Lisäksi tulee muistaa, että kysymys jonkin alkuaineen mausta on ylipäätään hieman epätäsmällinen. Alkuaineen esiintymismuoto vaikuttaa makuun – plutonium metallina maistuu hyvin todennäköisesti erilaiselta kuin hapetusasteella +3, ja muilla hapetusasteilla edelleen erilaiselta.
Maistuuhan esimerkiksi kloorikaasu (alkuaine, hapetuaste 0) uimahallin vedessä aivan erilaiselle kuin kloridi merivedessä (hapetusaste –1).
Mitä plutoniumin isotooppia Mastick tutki, lähteissä ei mainita. Todennäköisin vaihtoehto on keskivahvasti radioaktiivinen Pu-239, joka on ydinpommeissa käytetty isotooppi ja siksi yleisin.
Isotooppi ei vaikuta makuun, koska maku on kemiallinen ilmiö. Isotooppi vaikuttaa kuitenkin mitä suurimmassa määrin ydinsäteilyn määrään.
Koska 24 000 vuoden puoliintumisajalla hajoava Pu-239 ei säteile erityisen vahvasti, LANL:n raportissa pidetään todennäköisenä, että näytteessä oli epäpuhtauksina muita, vahvemmin säteileviä aineita. Säteilymittarien paukkuminen aiheutui pääasiassa niistä, ei niinkään plutoniumista itsestään.
Plutoniumia kehonsa sisään ovat saaneet historian saatossa myös muut ihmiset kuin Donald Mastick. Kylmän sodan alkupuolella plutoniumia piikitettiin koehenkilöiden sitä tietämättä useisiin vakavasti sairaisiin potilaisiin Yhdysvalloissa.
Joillekuille kehitysvammaisille ihmisille myös syötettiin radioaktiivisia aineita – mutta oliko silloin kyse plutoniumista, toimittaja ei saanut äkkiseltään selville.